Barbie.avi

Terve. Tämä tapahtui minulle muutama kuukausi sitten ja haluaisin jakaa sen jonkun kanssa.

Kaikki alkoi ystäväni juhlista. Hän oli vuokrannut asunnon kaupungin teollisuusosasta. Jos pystyt kuvittelemaan, miltä Tampere näytti 1920 -luvulla, tämä oli se alue. Kasa hylättyjä tehdasrakennuksia vuosisadan vaihteesta pystytetty kymmenen korttelin riveihin.

Useimmat olivat hylättyjä.

Joten, juhlin hieman liikaa tuona yönä ja päätin nukkua sohvalla. Heräsin neljän aikaan aamulla, eikä aurinko ollut vielä noussut, mutta asioita pystyi päättelemään himmeän sinisessä valossa. Menin varovasti varpaillani kylpyhuoneeseen, väistellen ihmisiä, jotka olivat sammuneet lattialle. Kun kusin, nousin varpailleni katsomaan ulos ikkunasta ja näin maiseman mätänevästä urbaanista viidakosta.

Muistin, kuinka paljon pidin tälläisistä paikoista. Oli niin pimeää ja elämää välttelevää ja omituisen puhdasta.

Joten, menin takaisin sohvalle ja yritin nukkua. Neljänkymmenen viiden minuutin kattoon katselemisen jälkeen päätin, etten enään halunnut olla tässä paikassa. Nielin ylpeyteni ja päätin herättää tyttöystäväni, että voisin ruinata häneltä kyytiä, koska kävely tyhjillä kaduilla tähän aikaan ei ollut vaihtoehto. Koska hän oli hieno tyttöystävä, hän oli sinut sen kanssa ja kertoi minulle, että olisi siellä puolen tunnin päästä ja soittaisi minulle kun olisi ulkopuolella. Puhelimeni akku loppui kymmenen minuutin päästä, joten päätin katsella ikkunasta, milloin hänen autonsa tulisi pihaan. Istuessani siinä, silmiäni alkoi painaa ja aloin pilkkiä.

Karmea rysähdys ulkona herätti minut. Se ei ollut kova, mutta tarpeeksi, että heräsin todellisuuteen. Katsoin ulos ikkunasta ja skannasin aluetta, mutta en nähnyt mitään. Kadulta poispäin, vastapäätä roskapussiläjää, oli suuri roskis ja roskiksessa oli tietokone, joka ei ennen ollut siinä.

Kun tyttöystäväni saapuoi, menin tapaamaan häntä alakertaan. Juuri, kun olin menossa autoon, muistin ystäväni, joka oli hajoittanut tietokoneensa virtalähteen. Kävelin roskiksen luokse katsomaan, mitä voisin pelastaa. Näyttö oli hyödytön, mutta keskusyksikkö näytti siltä, että se ei kärsinyt ollenkaan vahinkoa. Laitoimme yksikön auton takakonttiin ja ajoimme pois.

 Viikon päästä olin jo unohtanut keskusyksikön, kunnes tyttöystäväni soitti ja kertoi minulle, että yksikkö on hänen autonsa takakontissa ja hän halusi sen pois sieltä. Sinä iltana toin sen kotiin. Ennenkuin purin koneen osiin, päätin kiinnittää sen näyttööni, jos kone vaikka toimisi vielä. Yllätyksekseni, se toimi. Kone käytti Windows XP -käyttöjärjestelmää ja näytti siltä, että se oli puhdistettu täysin. Päätin etsiä sanoja, kuten "tits" tai "boobs", jos vaikka löytäisin jonkin piilon täynnä pornoa edelliseltä omistajalta, mutta en löytänyt mitään. Etsin kuvatiedostoista, ei mitään. Sitten etsin elokuvia ja yksi tiedosto tuli eteeni. Se oli avi. -tiedosto kansiossa nimeltä "Barbie". Piilotettuna WINDOWS/system32 -tiedostoihin.

Joten toistin sen ja se oli häiritsevää. 

Videopätkä oli noin tunnin mittainen ja se vaikutti exportatulle raakamateriaalille. Pätkässä oli materiaalia naisesta, joka istui tuolilla ja puhui valkoinen seinä takanaan. Skippasin suurimman osan videosta ja kaikki oli samaa otosta. Silloin päätin katsoa koko pätkän läpi, jos saisin selvää, mistä hän puhuu. Viisitoista sekunttia pätkän alkamisen jälkeen ääniraita menee totaalisen sekaisin ja hänen äänensä hukkuu raakaan staattiseen/taustaääneen. En saanut mitään selvää.

Siirsin materiaalin Final Cuttiin ja yritin pelleillä äänitasoilla, että hänen äänestään saisi jotain selvää. Se auttoi vähän, mutta en silti voinut kuulla, mitä hän sanoi. Olin kiinnostunut ja aloin todellakin keskittymään hänen kehonkieleensä. Näyttäisi siltä, että häneltä kyseltäisiin kysymyksiä, koska hän pysähtyy aika-ajoin kuuntelemaan ja jatkaa sen jälkeen puhumista.

Noin 15 minuutin jälkeen, naisen kasvonliikkeet alkavat muuttua. Ikäänkuin kysymykset häiritsisivät häntä. Pian hän alkaa itkemään. Nainen kyynelehtii hysteerisesti koko loppufilmin ajan. Pystyin lukemaan huulilta yhden sanan pystyin lukemaan hänen huuliltaan. Se oli "iho". Hän toistaa tämän sanan monta kertaa ja yhdessä vaiheessa hän jopa venyttää kätensä ihoa ja sanoo sanan. Tämä nainen vaikutti olevan tyytymätön ihoonsa.

Materaali jatkoi rakentumistaan ja noin 40 minuutin jälkeen hän itkee niin paljon, että hän tuskin pystyy katsomaan kameraan. Hän lopettaa puhumisen ja tässä vaiheessa kuvamateriaali on vain hän itkemässä hänen päänsä laskettuna. Oudosti kyllä, hän ei nouse tai liiku, vaan kuva hämärtyy mustaksi.

Olin hämmästynyt.

Soitin materiaalin läpi moneen kertaan sinä yönä, yrittäen löytää liikkeitä, jotka paljastaisivat mitään uutta siitä, mitä tapahtui. Tunsin oloni niin tyytymättömäksi. Halusin tietää lisää ja silloin huomasin, että materiaalia oli vielä 10 minuuttia jäljellä sen jälkeen, kun kuva leikkasi mustaksi ja noin 2 minuuttia siitä oli uutta materiaalia.

Materiaali oli tärisevää, miltei katsomiskelvotonta ja kahta jalkaa lukuunottamatta, veikkaan, että kamera oli jätetty päälle vahingossa ja sitä oltiin kuljettamassa jonnekkin. Kuvan ottaja kävelee junaraiteita pitkin noin kuusi minuuttia ja sen jälkeen hän kääntyy metsään päälle ja kävelee lehtien päällystämää pitkospuuta pitkin, jos oikein näin. Henkilö jatkaa tätä pitkospolkua pitkin, kunnes pätkä loppuu.

Tässä kohtaa sydämmeni tykytti innostuksesta, koska junaradat olivat tutun näköisiä. Minun oli pakko tarkistaa.

Soitin ystävälleni Jarnolle. Hän oli metri yhdeksänkymmentä kolme pitkä ja painoi 113 kiloa. Suostuttelin hänet lähtemään pienelle seikkailulle kanssani. En ole itse tyrkyttäjä, mutta tunsin, että jos olin menossa metsään seikkailemaan, pikku lihas ei tee pahaa. Olin niin innoissani, etten pystynyt nukkumaan.

Seuraava aamu oli aurinkoinen lauantai. Otin taskulamppuni, kamerani ja seitsemäntoistasenttisen KA-BAR -veitseni mukaan ja menin hakemaan Jarnoa. Hän oli vielä unessa ja kun herätin hänet, hän käski minun suurin piirtein suksia vittuun. Olin jo pakannut ja varautunut henkisesti, että päätin mennä yksin, ilman häntä. Parkkeerasin autoni juna-asemalle, otin varusteeni ja hyppäsin raiteiden päälle.

Kun olin kävellyt kaksi tuntia, näin hajalla olevan palan pitkospuuta ja polveni miltei pettivät jännityksestä. Etsin hieman pudonneiden lehtien seasta ja sieltä sen löysin, pitkospuupolku, joka johti metsään. Lähdin hitaasti kävelemään pitkin polkua, kiinnittäen huomiota kaikkeen. Pysähdyin aina hetkisesti, polvistuin alas ja kuuntelin mitä tahansa tai ketä tahansa, mutta oli niin hiljaista. Tämä oli yksi hermoja raastavimmista jutuista, mitä olin ikinä tehnyt. En tiennyt, mitä odottaa tämän polun päässä.

Tiivis linja puita näytti tietä pienelle ruohoisalle pellolle ja siellä näin sen... Talon, jota metsä oli valloittamassa. Talon ulkonäostä päätellen, kukaan ei ollut asunut talossa 20, ehkä kolmeenkymmeneen vuoteen. Otin kamerani ja napsaisin pari kuvaa. Muutaman kymmenen metrin päästä talosta oli vanha työkaluvaja, joka oli tehty, nyt jo ruosteisista, metallilevyistä. Istuin hetken aikaa puiden alla, koittaen prosessoida kaikkea tätä.

En halunnut mennä avoimeen maastoon. Niskassani oli omituinen tunne, että jokin saattaisi nähdä minut.

Kesti jonkin aikaa kerätä rohkeutta, mutta lopulta aukaisin oven, joka oli jo osittain auki. Työnnyin sisään taskulampun kanssa ja ilokseni huomasin, että talo oli oikeastaain aika hyvin valaistu. Pistin taskulamppuni pois ja otin kameran sen tilalle. Otin muutaman kuvan lisää. Huonekaluja ei ollut. Lattia oli täynnä tiiliä, puuta ja soraa. Joissakin seinissä oli isoja reikiä. Kun menin syvemmälle taloon, näin jotakin asioita, joihin en silloin kiinnittänyt paljoa huomiota, mutta nyt kun mietin niitä, ne häiritsevät minua.

Ensimmäinen asia, mikä vaikutti minusta oudolta, oli se, että ensimmäisen huoneen ovi, jonka epäilin vievän kellariin, vaikutti vähän turhan uudelta ollakseen tästä talosta. Se oli lisäksi ainoa huone tässä talossa, joka oli lukossa. Myös, kun menin ylös toiseen kerrokseen, näin muutamia tuoleja ja pinottavan pöydän, joka myös vaikutti olevan liian uusi tähän taloon. Mutta asia, mikä eniten minua häiritsi, oli kylpyhuone. Pöly peilistä oli pyyhitty pois ja kylpyammeessa oli muovipressu, jossa oli vielä pisaroita ajalta, jolloin se todennäköisesti oli pesty puhtaaksi. Silloin kuulin jonkin ujeltavan todella kovaa ja hyppäsin ulos toisen kerroksen ikkunasta ja juoksin takaisin radalle. 

Puolivälissä matkaa tajusin, että ujellus oli todennäköisesti vesiputki silloin, kun se laajentuu, mutta helpotuksen valtasi kauhu, jonka tunsin kun mietin, miksi vesi juoksi hylätyssä talossa keskellä vitun metsää?

On ollut yli kaksi kuukautta tämän tapahtumisesta, enkä ole mennyt vielä takaisin sinne, enkä varmasti menekkään.

(Kolmannen videon alussa on teksti BIID, jonka tarkoituksen voi käydä katsomassa täältätäältä)