A. B. C. D...

Kävelin kellarin ovelle ja aukaisin sen. Katsoin alas mustaan horisonttiin, jonka tunsin erittäin hyvin. Huitaisin vaaleat hiukseni pois tieltä, että voisin nähdä askelmat, etten kaatuisi.

”Voitko kuvitellä, että se oli kolme vuotta sitten tänään, kun tapasin sinut? Vaikuttaa niin pitkältä ajalta. Vai mitä, Patrick?” Saavutin portaiden alaosan ja nostin käteni, etsien narua, josta saisi valot päälle. Käteni huitoivat ilmaa jonkin aikaa, ennen kuin tunsin kylmän metalliketjun sormissani. Tartuin kiinni ja vedin siitä. Välittömästi, valo valaisi pimeän kellarin hämärähköllä kajollaan, joka roikkui katosta.

Kellarini ei ollut järjestelty. Se oli paikka, jonne tungimme haluamattomat tavaramme. Sen takia, että kellari oli valtava, sisälsi se roskia vähintään kahdenkymmenen vuoden takaa. Olimme eläneet koko elämämme täällä ja kellarimme kertoi elämäntarinamme ja lapsuudestanikin riittäisi muutama satu. Katsoin hajalla olevia nukkeja ja leluja, jotka makasivat portailla. Tavaroita lapsuudestani. Liian rikkonaisia leikkiin, mutta tunnearvoltaan niin arvokkaita, että en kehdannut heittää pois. Astuin päättömien nukkejen kasan yli ja työnnyin kiikkuhevosen, jonka pää oli rikki ja puoliksi mustaan likaan, joka korosti muuta valkoista kehoa, ohi.

”Tapasin ratsastaa tuolla hevosella niin, kuin ei olisi huomista. Näitkö kuvan minusta, kun olin lapsi. Se on takkini taskussa. Näytän sen sinulle myöhemmin.” Kävelin hyllyn, joka oli täynnä täyttämättömiä nallekarhuja, ohi ja lähestyin vaatekasoja.

”Kuten olet saattanut huomata, äitini on himohamstraaja. En usko, että hän on heittänyt mitään pois, jota olen käyttänyt. Hän on pitänyt jokaisen lelun, jokaisen kengän ja jokaisen vaatekappaleen. Olen yllättynyt, että täällä on jopa kasa käytettyjä nenäliinoja, joiden yli meidän on käveltävä.” Työnnyin läpi punaisten ja mustien vaatekasojen läpi. Ne olivat lapsuudestani. Vain mustaa ja punaista. En ikinä käyttänyt muita värejä. Ne eivät pukeneet minua, niin kuin musta ja punainen. Suosikkini oli kuitenkin punainen. Useimmat nukkeni pitivät punaisia mekkoja ja nallekarhuillani oli punaiset rusetit ja pidin punaisia pukuja peleissäkin. Se oli vain niin kirkas ja huumaava väri. Pysähdyin telineen eteen, jossa oli vaatteita minun ala-asteajoilta. Siirsin vaatteita syrjään, kunnes löysin asun, jota etsin. Hihaton, punainen mekko, jossa oli mustia täpliä kaikkialla. Ympärillä oli silkkinen, musta rusetti, joka sidottiin taakse. Otin sen henkarista ja nostin ilmaan.

”Muistatko tämän? Pidin tätä, kun ensimmäisen kerran tapasimme kolme vuotta sitten ensimmäisenä koulupäivänä. Se oli ensimmäinen päiväni julkisessa koulussa, enkä tuntenut sieluakaan ja sitten näin sinut. Pukeuduit siniseen kauluspaitaan ja khakihousuihin. Näytit niin komealta.” Pysähdyin laatikon eteen, jossa oli punainen ”P”. Vedin laatikon muiden alta, joissa oli 18 muuta merkintää punaisella. Nostin laatikon ja kuljin syvemmälle kellarille.

”En pystynyt pitämään silmiäni erossa sinusta. Näytit niin komealta. Sinun vaaleat hiuksesi oli kammattu sivulle, sinun vihreät silmäsi olivat täynnä intoa, kun näit ystäväsi. Olit niin täynnä elämää, niin täynnä iloa! Minun oli pakko puhua sinulle. Minun oli pakko olla ystäväsi. Tiesin, että kohtelisit minua eri tavalla, kuin muut lapset.” Kohtasin nyt pölyisen tiiliseinän, joka oli peittynyt kuivuneesta mudasta. Kellarin loppu. En voinut mennä minnekään. ”Ai, ei paikkaa, minne mennä… Paitsi alas.”

Tartuin lapioon, joka nojasi seinään. Olin pistänyt sinne, kun olin viisi. Jos vaikka tarvitsisin sitä. Ja aina tarvitsin sitä tiettyinä päivinä. Laiton laatikon maahan ja käännyin kohti sitä suuntaa, mistä tulin. Laitoin selkäni seinää vasten ja aloin hitaasti kävelemään, nopeuttaen askeleitani , laskien samalla aakkosia, kuten aina tein.

”A. B. C. D. E. F. G. H. J. I. K. L. M. N. O…P!” Piirsin X –kirjaimen maahan kenkäni kärjellä. Otin askeleen taakse ja iskin lapion maahan, kohtaan, jonka olin juuri merkinnyt.

”Kaikki tytöt luokallamme pitivät sinua komeana. Olit niin kaunis poika, Patrick. Nätti Patrick. Siksi he kutsuivat sinua. He sanoivat, että jos käyttäisit mekkoa, olisit tyttö. Ei. Olit liian komea ollaksesi tyttö.” Muta jalkojeni alla muuttui kosteammaksi, kun kaivoin syvemmälle. Kova maa teki lopulta tilaa pehmeämmälle. Paljon helpompaa kaivaa ylös. Paljon helpompaa saada haluamansa.

”Päivän lopuksi en sanonut sinulle sanaakaan. En tavuakaan. Hyväksymätöntä, jos minulta kysytään. Joten, kun näin sinut kävelemässä kotini suuntaan, päätin puhua sinulle. Pääsimme hyvään alkuun. Olimme, kuin paita ja peppu. Pidit sinisestä ja minä punaisesta. Pidin kissoista, mutta sinä olit allerginen. Lempiruokasi oli pizza, mutta minä olin laktoosi-intoleranssi. Meistä olisi voinut tulla hyvät ystävät.

KLANG. Lapioni metallikärki oli osunut johonkin. Pysähdyin ja heitin lapion pois kuopasta. Olin aivan mudassa. Laskeuduin polvilleni ja aloin vetää pois hiekkaa, joka oli allani. Esti minua näkemästä sen, mitä halusin.

”Kun tulimme talolleni, pyysin sinut sisään leikkimään. Ja sinä tulit. Joten näytin sinulle minun huoneeni, mutta kun näit minun nukkeni, kauniit päättömät nukkeni… Sinä kutsuit minua sairaaksi. Sairaaksi! Olit kuten kaikki muutkin. Et ollut mukava ja kiltti, kuten kaikki sanoivat. Olit ruma! Olit ruma ja loukkaava! Aivan kuten kaikki muutkin! Maailma ei tarvitse enempää sinun kaltaisiasi. Koitit juosta pakoon. Päästä pois, kuten kaikki muutkin, mutta sinä… Sinä kaaduit. Aivan, sinä kaaduit ja osuit keinuhevoseeni. En voinut tehdä mitään.” Yletyin vihdoin puulaatikkoon. Nousin ylös kuopasta ja tartuin laatikkoon, jossa oli punainen ”P”. Aukaisin sen ja vedin ulos kasan uutisleikkeitä kadonneesta kaksitoistavuotiaasta. Sitten kuroin alas puulaatikkoon avatakseni sen. Katsoin kuvaa kauniista, vaaleahiuksisesta ja vihreäsilmäisestä pojasta ja sen jälkeen katsoin laatikon sisältöä. Suurin osa hiuksista oli jo kadonnut. Madot ja toukat olivat syöneet silmät ja iho, joka ei vielä ollut mädäntynyt, oli muuttunut ohueksi, melkein paljastaen luun. Minä hymyilin.

”Et enää niin kaunis. Vai mitä?” Seisoin laatikon yläpuolella, katsoen leikkeitä kädessäni ja vertaillen niitä siihen, mitä puulaatikossa oli. Menin lähemmäksi ja pistin leikkeet takaisin laatikkoonsa ja täytin kuopan. Kun olin valmis, pistin lapion takaisin paikalleen seinää vasten ja lähdin suunnistamaan takaisin kohti kellarin toista päätä. Laitoin laatikon takaisin hyllyyn ”O” ja ”Q” merkkisen laatikon viereen. Kävelin telineelle ja laitoin mekon takaisin paikalleen muiden punaisten asujen viereen. Kiipesin lelupinon yli ja suunnistin takaisin portaille. Kurotin metalliketjuun, joka oli pistänyt valon päälle noin tunti sitten. Käänsin sen pois ja kuljin portaat ylös.

”Hyvää yötä, Patrick. Nähdään ensi vuonna.”

Unihalvaukset

Unihalvaus on termi jota käytetään joko normaalista REM-unen aikana tapahtuvasta halvaustilasta tai häiriöstä nukahtamisvaiheessa, jolloin ihminen säilyttää tietoisuutensa kehon halvaantuessa, tai häiriöstä heräämisvaiheessa, jolloin keho jää hetkeksi halvaantuneeseen tilaan herätessä. Unihalvauksen epäillään aiheutuvan mekanismeista aivorungossa, jotka normaalisti estävät kehoa liikkumasta REM-unen aikana. Nämä estävät vartaloa vastaamasta unen aikana tapahtuviin ärsykkeisiin. Unihalvauksen aikana ihminen pystyy liikuttamaan silmiään ja jotkut kieltäänkin, ja myös hengitystä on mahdollista kontrolloida halvauksen aikana.
 Unihalvauksena tunnettu häiriö ilmaantuu, kun aivot aktivoituvat normaaliin täysin hereillä olevaan tilaan REM-unesta, mutta kehon halvaustila on edelleen voimassa. Tämä aiheuttaa tilan, jossa henkilö on täysin tietoinen ympäristöstään, muttei pysty liikkumaan. Lisäksi unihalvaukseen yhdistyy usein hallusinaatioita. Tila kestää harvoin muutamaa minuuttia kauempaa, vaikka kokijan mielestä se usein tuntuu kestävän huomattavasti pidempään. Kohtaus loppuu kuitenkin välittömästi, jos joku henkilö koskettaa tai puhuttelee kokijaa. Unihalvauskohtaus säilyy myös muistissa. Unihalvaus esiintyy useimmiten nukkuessa selällään. Ihminen voi opetella "herättämään" itsensä unihalvauksesta, jos unihalvauksia toistuu usein.Arviolta puolet terveistä ihmisistä kokee unihalvauksen jossain vaiheessa elämäänsä, yleensä nuoruusiässä.Unihalvaukseen liittyy usein hallusinaatioita, jotka saattavat olla näkö-, kuulo-, tai kosketusharhoja. Usein hallusinaatiot liittyvät samanaikaisesti useampaankin aistiin. Harhojen yksityiskohdat vaihtelevat yksilöiden välillä, mutta jotkin ovat selvästi yleisempiä kuin toiset YleisiäOlennon läsnäolon aistiminen (usein pahansuopa)
Painetta tai painoa vartalon päällä (usein rinnalla)
Kuolemanpelko
Sydän pumppaa nopeaa tahtia ja sen tuntee koko kehossaMelko yleisiäÄäniharhat (usein askelia, epäselvää puhetta tai sysäyksittäistä melua)
Näköharhoja kuten ihmisiä tai varjoja liikkumassa huoneessa (tämä liittyy melko usein tunteeseen pahan läsnäolosta)Vähemmän yleisiäLeijumisen tunne (joskus yhdistetään ruumiistapoistumiskokemukseen)
Näennäisesti aukoton siirtyminen täysiin hallusinaatioihin tai unennäkemiseen
Tuntoharhat (kosketukset)HarvinaisiaPutoamisen tunne
Jatkuvasti voimistuva korkea ääni
Tärinä
Erilaiset voimakkaatkin kivut (esimerkiksi kivuliasta säkenöintiä koko kehossa)

Barbie.avi

Terve. Tämä tapahtui minulle muutama kuukausi sitten ja haluaisin jakaa sen jonkun kanssa.

Kaikki alkoi ystäväni juhlista. Hän oli vuokrannut asunnon kaupungin teollisuusosasta. Jos pystyt kuvittelemaan, miltä Tampere näytti 1920 -luvulla, tämä oli se alue. Kasa hylättyjä tehdasrakennuksia vuosisadan vaihteesta pystytetty kymmenen korttelin riveihin.

Useimmat olivat hylättyjä.

Joten, juhlin hieman liikaa tuona yönä ja päätin nukkua sohvalla. Heräsin neljän aikaan aamulla, eikä aurinko ollut vielä noussut, mutta asioita pystyi päättelemään himmeän sinisessä valossa. Menin varovasti varpaillani kylpyhuoneeseen, väistellen ihmisiä, jotka olivat sammuneet lattialle. Kun kusin, nousin varpailleni katsomaan ulos ikkunasta ja näin maiseman mätänevästä urbaanista viidakosta.

Muistin, kuinka paljon pidin tälläisistä paikoista. Oli niin pimeää ja elämää välttelevää ja omituisen puhdasta.

Joten, menin takaisin sohvalle ja yritin nukkua. Neljänkymmenen viiden minuutin kattoon katselemisen jälkeen päätin, etten enään halunnut olla tässä paikassa. Nielin ylpeyteni ja päätin herättää tyttöystäväni, että voisin ruinata häneltä kyytiä, koska kävely tyhjillä kaduilla tähän aikaan ei ollut vaihtoehto. Koska hän oli hieno tyttöystävä, hän oli sinut sen kanssa ja kertoi minulle, että olisi siellä puolen tunnin päästä ja soittaisi minulle kun olisi ulkopuolella. Puhelimeni akku loppui kymmenen minuutin päästä, joten päätin katsella ikkunasta, milloin hänen autonsa tulisi pihaan. Istuessani siinä, silmiäni alkoi painaa ja aloin pilkkiä.

Karmea rysähdys ulkona herätti minut. Se ei ollut kova, mutta tarpeeksi, että heräsin todellisuuteen. Katsoin ulos ikkunasta ja skannasin aluetta, mutta en nähnyt mitään. Kadulta poispäin, vastapäätä roskapussiläjää, oli suuri roskis ja roskiksessa oli tietokone, joka ei ennen ollut siinä.

Kun tyttöystäväni saapuoi, menin tapaamaan häntä alakertaan. Juuri, kun olin menossa autoon, muistin ystäväni, joka oli hajoittanut tietokoneensa virtalähteen. Kävelin roskiksen luokse katsomaan, mitä voisin pelastaa. Näyttö oli hyödytön, mutta keskusyksikkö näytti siltä, että se ei kärsinyt ollenkaan vahinkoa. Laitoimme yksikön auton takakonttiin ja ajoimme pois.

 Viikon päästä olin jo unohtanut keskusyksikön, kunnes tyttöystäväni soitti ja kertoi minulle, että yksikkö on hänen autonsa takakontissa ja hän halusi sen pois sieltä. Sinä iltana toin sen kotiin. Ennenkuin purin koneen osiin, päätin kiinnittää sen näyttööni, jos kone vaikka toimisi vielä. Yllätyksekseni, se toimi. Kone käytti Windows XP -käyttöjärjestelmää ja näytti siltä, että se oli puhdistettu täysin. Päätin etsiä sanoja, kuten "tits" tai "boobs", jos vaikka löytäisin jonkin piilon täynnä pornoa edelliseltä omistajalta, mutta en löytänyt mitään. Etsin kuvatiedostoista, ei mitään. Sitten etsin elokuvia ja yksi tiedosto tuli eteeni. Se oli avi. -tiedosto kansiossa nimeltä "Barbie". Piilotettuna WINDOWS/system32 -tiedostoihin.

Joten toistin sen ja se oli häiritsevää. 

Videopätkä oli noin tunnin mittainen ja se vaikutti exportatulle raakamateriaalille. Pätkässä oli materiaalia naisesta, joka istui tuolilla ja puhui valkoinen seinä takanaan. Skippasin suurimman osan videosta ja kaikki oli samaa otosta. Silloin päätin katsoa koko pätkän läpi, jos saisin selvää, mistä hän puhuu. Viisitoista sekunttia pätkän alkamisen jälkeen ääniraita menee totaalisen sekaisin ja hänen äänensä hukkuu raakaan staattiseen/taustaääneen. En saanut mitään selvää.

Siirsin materiaalin Final Cuttiin ja yritin pelleillä äänitasoilla, että hänen äänestään saisi jotain selvää. Se auttoi vähän, mutta en silti voinut kuulla, mitä hän sanoi. Olin kiinnostunut ja aloin todellakin keskittymään hänen kehonkieleensä. Näyttäisi siltä, että häneltä kyseltäisiin kysymyksiä, koska hän pysähtyy aika-ajoin kuuntelemaan ja jatkaa sen jälkeen puhumista.

Noin 15 minuutin jälkeen, naisen kasvonliikkeet alkavat muuttua. Ikäänkuin kysymykset häiritsisivät häntä. Pian hän alkaa itkemään. Nainen kyynelehtii hysteerisesti koko loppufilmin ajan. Pystyin lukemaan huulilta yhden sanan pystyin lukemaan hänen huuliltaan. Se oli "iho". Hän toistaa tämän sanan monta kertaa ja yhdessä vaiheessa hän jopa venyttää kätensä ihoa ja sanoo sanan. Tämä nainen vaikutti olevan tyytymätön ihoonsa.

Materaali jatkoi rakentumistaan ja noin 40 minuutin jälkeen hän itkee niin paljon, että hän tuskin pystyy katsomaan kameraan. Hän lopettaa puhumisen ja tässä vaiheessa kuvamateriaali on vain hän itkemässä hänen päänsä laskettuna. Oudosti kyllä, hän ei nouse tai liiku, vaan kuva hämärtyy mustaksi.

Olin hämmästynyt.

Soitin materiaalin läpi moneen kertaan sinä yönä, yrittäen löytää liikkeitä, jotka paljastaisivat mitään uutta siitä, mitä tapahtui. Tunsin oloni niin tyytymättömäksi. Halusin tietää lisää ja silloin huomasin, että materiaalia oli vielä 10 minuuttia jäljellä sen jälkeen, kun kuva leikkasi mustaksi ja noin 2 minuuttia siitä oli uutta materiaalia.

Materiaali oli tärisevää, miltei katsomiskelvotonta ja kahta jalkaa lukuunottamatta, veikkaan, että kamera oli jätetty päälle vahingossa ja sitä oltiin kuljettamassa jonnekkin. Kuvan ottaja kävelee junaraiteita pitkin noin kuusi minuuttia ja sen jälkeen hän kääntyy metsään päälle ja kävelee lehtien päällystämää pitkospuuta pitkin, jos oikein näin. Henkilö jatkaa tätä pitkospolkua pitkin, kunnes pätkä loppuu.

Tässä kohtaa sydämmeni tykytti innostuksesta, koska junaradat olivat tutun näköisiä. Minun oli pakko tarkistaa.

Soitin ystävälleni Jarnolle. Hän oli metri yhdeksänkymmentä kolme pitkä ja painoi 113 kiloa. Suostuttelin hänet lähtemään pienelle seikkailulle kanssani. En ole itse tyrkyttäjä, mutta tunsin, että jos olin menossa metsään seikkailemaan, pikku lihas ei tee pahaa. Olin niin innoissani, etten pystynyt nukkumaan.

Seuraava aamu oli aurinkoinen lauantai. Otin taskulamppuni, kamerani ja seitsemäntoistasenttisen KA-BAR -veitseni mukaan ja menin hakemaan Jarnoa. Hän oli vielä unessa ja kun herätin hänet, hän käski minun suurin piirtein suksia vittuun. Olin jo pakannut ja varautunut henkisesti, että päätin mennä yksin, ilman häntä. Parkkeerasin autoni juna-asemalle, otin varusteeni ja hyppäsin raiteiden päälle.

Kun olin kävellyt kaksi tuntia, näin hajalla olevan palan pitkospuuta ja polveni miltei pettivät jännityksestä. Etsin hieman pudonneiden lehtien seasta ja sieltä sen löysin, pitkospuupolku, joka johti metsään. Lähdin hitaasti kävelemään pitkin polkua, kiinnittäen huomiota kaikkeen. Pysähdyin aina hetkisesti, polvistuin alas ja kuuntelin mitä tahansa tai ketä tahansa, mutta oli niin hiljaista. Tämä oli yksi hermoja raastavimmista jutuista, mitä olin ikinä tehnyt. En tiennyt, mitä odottaa tämän polun päässä.

Tiivis linja puita näytti tietä pienelle ruohoisalle pellolle ja siellä näin sen... Talon, jota metsä oli valloittamassa. Talon ulkonäostä päätellen, kukaan ei ollut asunut talossa 20, ehkä kolmeenkymmeneen vuoteen. Otin kamerani ja napsaisin pari kuvaa. Muutaman kymmenen metrin päästä talosta oli vanha työkaluvaja, joka oli tehty, nyt jo ruosteisista, metallilevyistä. Istuin hetken aikaa puiden alla, koittaen prosessoida kaikkea tätä.

En halunnut mennä avoimeen maastoon. Niskassani oli omituinen tunne, että jokin saattaisi nähdä minut.

Kesti jonkin aikaa kerätä rohkeutta, mutta lopulta aukaisin oven, joka oli jo osittain auki. Työnnyin sisään taskulampun kanssa ja ilokseni huomasin, että talo oli oikeastaain aika hyvin valaistu. Pistin taskulamppuni pois ja otin kameran sen tilalle. Otin muutaman kuvan lisää. Huonekaluja ei ollut. Lattia oli täynnä tiiliä, puuta ja soraa. Joissakin seinissä oli isoja reikiä. Kun menin syvemmälle taloon, näin jotakin asioita, joihin en silloin kiinnittänyt paljoa huomiota, mutta nyt kun mietin niitä, ne häiritsevät minua.

Ensimmäinen asia, mikä vaikutti minusta oudolta, oli se, että ensimmäisen huoneen ovi, jonka epäilin vievän kellariin, vaikutti vähän turhan uudelta ollakseen tästä talosta. Se oli lisäksi ainoa huone tässä talossa, joka oli lukossa. Myös, kun menin ylös toiseen kerrokseen, näin muutamia tuoleja ja pinottavan pöydän, joka myös vaikutti olevan liian uusi tähän taloon. Mutta asia, mikä eniten minua häiritsi, oli kylpyhuone. Pöly peilistä oli pyyhitty pois ja kylpyammeessa oli muovipressu, jossa oli vielä pisaroita ajalta, jolloin se todennäköisesti oli pesty puhtaaksi. Silloin kuulin jonkin ujeltavan todella kovaa ja hyppäsin ulos toisen kerroksen ikkunasta ja juoksin takaisin radalle. 

Puolivälissä matkaa tajusin, että ujellus oli todennäköisesti vesiputki silloin, kun se laajentuu, mutta helpotuksen valtasi kauhu, jonka tunsin kun mietin, miksi vesi juoksi hylätyssä talossa keskellä vitun metsää?

On ollut yli kaksi kuukautta tämän tapahtumisesta, enkä ole mennyt vielä takaisin sinne, enkä varmasti menekkään.

(Kolmannen videon alussa on teksti BIID, jonka tarkoituksen voi käydä katsomassa täältätäältä)